”TUPLAHANHET”
Elettiin ennätyksellisen lämmintä syyskuun alkua. Kaverini Hannu pyyteli käymään Porissa päin. Hän oli saanut vihjeen merihanhien lepopaikasta. Hanhet kokoontuvat yöllisten syömäjäisten jälkeen luodolle lepäilemään. Paikalla pitäisi olla siinä klo13 nurkissa, jotta oltaisiin ajoissa. Starttasimme liikkeelle viime tipassa Pihlavasta kohti Hannun mökkirantaa, josta jatkaisimme veneellä paikalle. Veneen lastaus onnistui hyvin. Mukaan otimme maastoverkkoja, riukuja, pressuja ym. tykötarpeita. Meidän tulisi tehdä hyvät pesät ja peittää vene hyvin, sillä hanhi jos mikä on tarkka eläin. Erkki-labradori oli moottoriveneessä ensimmäistä kertaa ja käyttäytyi kuin vanha tekijä. Venematkaa oli nelisen kilometriä. Luotoa lähestyttäessä kaksi innokasta metsämiestä koetti kauempaa tiirailla kohteeseen päin kalliolla olevia möykkyjä. Moottoriveneen lähestyessä kohteenamme olevaa luotoa asia varmistui: ”Voi p…., myöhässä ollaan, ”päivätanssit” olivat jo alkaneet. Päästyämme n. 100m päähän luodosta ensimmäiset hanhet nousivat siivilleen. Kaikkiaan luodolta lähti n.80-90 Merihanhea kohti aavaa merta. ”Se siitä sitten, sano entinen mies”, totesin Hannulle.
Luodolle päästyämme fiilikset kuitenkin muuttuivat, hanhien ulostetta oli tolkuttomasti ympäri pientä saarta. Päätös syntyi nopeasti: ”Ne s……. asuu täällä, hanhet tulee vielä takaisin, yes!” Tilaa oli rajallisesti, mutta teimme silti kaksi erillistä kyttäyspaikkaa: Hannulle löydettiin kivenkolo paraatipaikalta ja minä pääsin, tuiskuissa kärvistelleen lepän alle Erkki-pojan kanssa. Tein itselleni mahdollisimman hyvän paikan, koska odotus voisi olla pitkä. Alkujännityksen mentyä rauhoituin leppäni alle. Hannu kiikaroi luodon suuntaan, johon hanhiporukat olivat tästä lentäneet. Matkaa sinne oli n.1,5-2 km. Väliaikatiedot tippuivat silloin tällöin tähän tyyliin: ”Semmoinen 25 kpl lähti merelle, 30 nukkuu edelleen tuolla kalliolla, taas lentää pikkuporukka pohjoiseen päin jne.”.
Tunnit kuluivat ja kerran jokin ohi ajanut vene herätti toiveen, että se ajaisi linnut takaisin tänne. Ei sentään, linnut menivät poispäin. Olin lämpöisessä iltapäivän aurinkopaisteessa puoliunessa, kun Hannu hihkaisi: ”Neljä tulossa sun puolelta!” Heräsin heti ja könysin parempaan asentoon ja tsekkasin, että Erkki oli kunnolla piilossa. Seuraavat hetket painuivat lähtemättömästi mieleeni. Kurkistin varovasti kallion yli ja näin kuinka neljä hanhea lentää minusta katsoen oikealta puolelta ohitse. Maltti on valttia ja niin oli nytkin. Sovittiin jo luodolle tullessa, että ammutaan ”oman puoleisia,” jos meitä lähestyy isompi hanhiporukka. Äkkiä hanhet kaartoivatkin takaisin päin ja suoraan meidän väliin Hannun päälle. Pulssi huiteli maksimissa ja Hannun pää pyöri kun pöllöllä. Hän yritti katsoa, miten linnut tulevat. Ryhmää veti isoin lintu. Otin sen kohteeksi ensin. Juuri kun minun piti laukaista, hanhi retkahti ja alkoi pudota. Siirsin aseen toiseen lintuun ja vedin koukusta. Lintu putosi heti. Pyörähdin yli lentävän hanhen perään ja pudotin sen pitkälle mereen. Muistikuviin piirtyi samanaikaisesti kolmen yhtä aikaa putoavan linnun hahmot. Tunnelma luodolla räjähtää taivaaseen. Yritän tunnekuohussa saada Erkin hakemaan ensin mereen pudonneen linnun, koska merivirrat saattavat kuljettaa sen nopeasti ulottumattomiin. Meille oli jo kerran aiemmin käynyt niin. Erkin hakiessa ensimmäistä, Hannu huutaa:” Lisää tulossa”. Iso hanhiporukka sivuuttaa meidät n.80 metrin päästä. Linnut eivät ilmeisesti kestäneet noutavaa koiraa ja lisäpaistit jäivät saamatta. Nostin nuppini kallion takaa ja näen Erkin polleana kallion päällä, hanhi nätisti suussa: ”Iski, mä löysin tällaisen jättiläisen!” Hannu on hakenut yhden linnuista itse ja Erkki tuo vielä kolmannen pois. Nyt alkaa metsästyksen finaalin jälkipuinti, miksi yksi pääsi karkuun. ”No ammuttiin samaa. Selvä se, vaikka toisin sovittiin” suukopu loppui Hannun toteamukseen:” Yhdellä vaan kävi arpaonni”. Nauroimme päälle. Pieni yksityiskohta jäi mieleeni: Hannu, joka ei todellakaan ollut ensimmäistä kertaa reissussa, kertoi aikoneensa puhaltaa hanhipilliin lintujen lähestyessä. Kuinka ollakaan hän työnsikin Off-puikon suuhun ja huomasi vasta, kun purkki oli jo suussa. Minä taas olin miettinyt, kuinka toimia sitten joskus, kun pääsen hanhea ampumaan. Kuinka ennakot sun muut otetaan. Ja niin siinä kävi, että en tosi paikan tullen muistanut niistä ajatuksista yhtäkään. Menee ne näköjään kokeneemmatkin sekaisin, kun sorsalintujen kuninkaalliset kaartavat paikalle: toinen imee Off-purkkia ja toisen muisti pätkii! Ihmettelin joskus aikaisemmin, että miksi hanhia ampuneiden äijien naamat on valokuvissa niin suu messingillä. Nyt sen tiedän! Itse odotin tätä tilaisuutta yli kolmekymmentä vuotta, joten älkää tekään menettäkö toivoanne.
Rattoisaa Joulua ja hyvää Uutta Vuotta toivottaa Artsi, Erkki ja Jaska sekä valokuvaaja Päivi
Ps. Jotta se hymyilevä äijän naama saataisiin myös osumaan kuvaan, on Päivi laitettu valkokuvauskurssille Ylöjärven työväenopistoon.
Arto Blom